(0)nolla - exhibition
The Studio of Gallery Emil, The Old Library, Tampere, Finland – 2015
Artists: Diego Bruno, Arttu Merimaa, Maija Timonen


This exhibition was compiled around the idea of common space – its borders and actors. It consisted of three works by three artists that brought forward an aspect of the space we live in – its personal meanings, its historical depth, its active formulations and its subtle and violent restrictions. I thought quite a lot about from what angle to approach this exhibition. I heard that the Old Library House of Tampere is a protected building and therefore mounting on its walls is prohibited. A somewhat difficult thing for an exhibition space, but that doesn’t mean that this ”limitation” couldn’t work as a sort of encouragement – as an instigator in finding alternative ways. But this also brought up an aspect about spaces – how they are constructed out of negotiations, agreements and distillations. Not only concrete, built spaces but also the ”immaterial” ones, the invisible spaces that reveal our possibilities to act, take a position – to be. A space is called public when it entails a possibility to be seen publicly and to operate in common presence. The question is how can this common space entail the widest amount of possibilities for action? Public space can be seen as a site of constant struggle in which the boundaries of what is permitted and allowed are constantly formed in the name of security and peace. Tied to this is the idea what is necessary in order to maintain a possibility to exist with out restrains – meaning being free. The backbone of the exhibition is a situation in a small town of Pori in the west coast of Finland that burned down in 1852 ruining 70 % of its buildings. The common folk habited the near- by meadow that due to its soil was relatively suitable for digging a temporary housing into. This area and the lodgings attracted a name “holecity”. This situation that wasn’t rare in the meaning that poorer workforce used to inhabit the surroundings of towns quite often but the length (it lasted in some form until the beginning of the 20th century) and the breadth of it (at its most populated it housed about 500 people of the 6500 inhabitants of Pori at the time) made it somewhat special in Finland. The struggle of improving one’s situation is mirrored in the struggle for welfare in general as the people facing eviction stood up for their rights, also negotiating lower the prices for the plots to be sold for the inhabitants of the area in 1860’s. Currently the area is known as the 6th district of the city of Pori. These events prelude the development that followed. Another story is bound to the history of Argentina and the military Junta that ruled during 1976-1983. The photograph shown in this exhibition depicts a film crew shooting the remnants of a house in were several interrogations were held during the dictatorship of the Junta after which thousands of people ended up “disappearing”. When trying to film these events and captivate and build on the memory – we aspire for history to be present. If only as a useful construct of what happened. When losing an aspect of one’s physical capacity the relationship to one’s environment changes as well. It is hard to compare one’s experience with the experience of others but one can of course try to relate. How do we understand our experiences in relation to those of others, how do we understand the multiple linkages through which things gain their meanings? With what do we navigate, how do our senses play out in all this and through what does interaction happen? Escaping one’s own self isn’t easy, or in some extent even possible at all, our perception of reality and things around us – including our relationship and understanding of others – is bound to the concept of what, who and how we are. This constant assessment of our position is bound to our memory, our capacity to move and act, to speak out loud or to be left alone. What is existence without control and restrictions? Defining the part-takers in the negotiations of who is allowed to participate, to be a citizen and considered free is essential and important. Taking up space using one’s own body might be the most evident way to manifest presence in a space. The amount of people gathering on a square or the strength of one’s voice while shouting are both examples of an actions that are visible ’publicly’. These acts are a way to indicate presence in public but so is writing online, buying from the stock exchange, bachelor parties and the remnant vomit trails. We create borders constantly; we maintain borders with precision, schizophrenically, with seriousness and by accident. Borders between what we can do and what we are allowed to do are descriptive of the public space. Therefore borders are attached to the space between human beings inevitably. Borders are also attached to our notion of what we perceive as human in the first place. One may follow the logic of the borders but it won’t prevent us from facing their fractures and frailty. Borders are built in the name of what constitutes ’allowed’. Borders can guide and direct us (also force us) but they are not for forever. The strength of a border is based on its committed followers. That is why borders change, move, disappear or appear in the middle of nowhere. If not bluntly randomly but nonetheless chance plays a role in their durability. Based on this assumption it is almost impossible to understand what borders will become without compassion and porosity. Why transgressing one’s own borders are a tale of victory but transgressing others a sign of danger? Where do these “own and others’ “ borders exist?
|
Pohdin paljon mistä lähtisin kirjoittamaan, ja mistä näkökulmasta haluaisin lähestyä tätä näyttelyä. Kuulin että Tampereen kirjastotalo on suojeltu rakennus, jossa seiniin kiinnittäminen on siksi kiellettyä. Sinänsä hankala asia näyttelytilalle, mutta se ei silti tarkoita, etteikö tämä "este" voisi toimia myös eräänlaisena kannustimena. Vaihtoehtojen löytäminen voi olla uuden aloittamisen takana. Mutta se myös tuo esiin sitä, kuinka tilat ovat aina jonkinlaisen neuvottelun, sopimisen ja luonteen määrittämisen kautta syntyneitä. Eivät paitsi rakennetut tilat mutta myös "aineettomat", näkymättömät tilat, jotka paljastavat mahdollisuuksiamme toimia, ottaa kantaa – olla. Tilaa on totuttu kutsumaan "julkiseksi" jos se pitää sisällään toiminnan näkyvyyden yhteisesti. Miten yhteinen tila voi pitää sisällään mahdollisimman laajan mahdollisuuden käyttää niitä vapauksia, joita läsnäolomme kantaa? Julkisen tilan luonteen voi kokea alituisena taisteluna, jossa kysytään sallitun rajoja suhteessa siihen mikä nähdään rauhan ja turvan takaamisen näkökulmasta välttämättömänä ja toisaalta sen mitä koetaan tarvittavan jotta mahdollisuus olla pidikkeettömästi – siis vapaasti – ilmenee. Mitä on oleminen ilman valvontaa, kontrollia ja rajoituksia? Tässä alituisessa neuvottelussa on myös kyse osapuolien määrittämisestä; ketkä saavat käydä sitä, kuka on vapaa , kuka on kansalainen? Omalla kehollaan tilan haltuun ottaminen on kenties välittömin muoto ilmentää läsnäoloa tilassa. Se kuinka kovaa yksi ihminen huutaa aukiolla tai kuinka monta kehoa kokoontuu puimaan nyrkkiä ovat kumpikin tapoja nähdä julkiseen (yhteiseen) tilaan kohdistuva toiminta, se on halua näkyvyyteen ja läsnäolon indikoimiseen, mutta niin on myös verkkokirjoittaminen, pörssiostot, polttarikulkueet ja oksennusvanat. Me luomme rajoja jatkuvasti, me ylläpidämme rajoja laskelmoidusti, skitsofreenisesti, tosissamme ja vahingossa. Rajat sen välillä mitä saa tehdä ja miten saa olla ovat julkisen tilan luonnetta ilmentäviä, siten ne ovat kiinnittyneet ihmisten väliseen tilaan vääjäämättömästi. Rajat ovat myös kiinnittyneet siihen mitä pidämme inhimillisenä ylipäätänsä. Rajojen logiikkaa voi seurata, mutta se ei estä kohtaamasta niiden murroksia ja haurautta. Rajat ovat sopivuuden nimissä rakennettuja pilareita. Rajat voivat neuvoa ja ohjata meitä toimimaan (myös pakottaa) mutta ne eivät ole ikuisia, niiden läpäisyherkkyys on niiden uskollisten kannattajien varaan rakennettu. Siksi ne muuttuvat, siirtyvät, katoavat, poistuvat tai niitä ilmestyy kuin tyhjästä keskelle ei mitään. Jos ne eivät ole suoraan sattumanvaraisia niin ainakin sattumalla on oma roolinsa niiden kestävyyden kanssa. Tämän olemuksen varassa on miltei mahdoton ymmärtää mitä rajoista tulee ilman myötätuntoa ja huokoisuutta. Miksi omien rajojen ylittäminen on sankari-tarina, mutta muiden vaaran merkki? Missä nämä omat ja muiden rajat sijaitsevat? Kun Pori paloi vuonna 1852 kaupungista tuhoutui 70%. Kuten monesti kriiseissä, tilanteessa jouduttiin tekemään nopeita ratkaisuja – spontaaneja eleitä. Maaton työläisväestö kaivoi itselleen asumukset silloisen kaupungin laitamille, niitylle, joka maaperänsä johdosta oli helposti muovautuvaa ja siten nopeaan asumiseen tarkoitetun kuopan kaivamiseen sopivaa. Kuoppakaupunki rakentui tarpeeseen ja hätään saada katto pään päälle ja muodostui laajimmillaan noin 500 ihmisen vakituiseksi asuinpaikaksi. Itse itselleen kyhätyissä asumuksissa oli usein erilaisista satunnaisesta puumateriaalista tehty katto, lattiat sekä seinät ja niissä asui niin työssäkäyvää väestöä kuin kaikenlaisia osa-aikaisia asioiden toimittajia. Eritasoisesti kuoppa-asumuksissa asuttiin vielä noin 1900-luvun alkuun asti, eli pisimmillään noin 50 vuotta, joka tekee siitä harvinaisen laajan sekä pitkäkestoisen alun perin ei-vakituiseksi rakennetun alueen Suomessa. Tilanne, jossa ihmiset joutuvat reagoimaan kriisiin on aina yllättävä, ja siksi se muokkaa oman toimintansa ikään kuin oman voimansa paineella. Eräänlainen yhteiskunnallinen raakatila paljastuu, joudutaan kehittämään se yhteistoiminnan alue, joka kuroo sisäänsä kysymyksen miten tähän (joka tapahtui) reagoidaan? Porissa asui tuolloin noin 6500 asukasta. Osattomien määrä tarkoittaa myös niitä, jotka eivät voi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Osattomat ovat kohteita. Porin kuoppa-asujilla oli ääni ja myös kirjoituskykyä. Varmaan joku kysyi: Eikö kuoppa kelpaa? Miksi et tyydy kuoppaan? Ja varmaan joku mainitsi: Kyllä sieltä kuopasta on vaan itse ponnistettava. Keskimääräinen päiväpalkka 1861 oli 1,52 markkaa. Kaupungin päätöksentekijät halusivat ratkaista tällaisen niin sanotun vapaasti muodostuneen alueen kohtalon – myös parantaa olosuhteita ja inhimillistää niitä – ja ehdottaa että josko kuoppa-asujat voisivat ostaa oman tonttinsa ja rakentaa siihen sitten kunnon asunnon. Hinta-ehdotus oli 75-100 mk. Se saatiin tippumaan 10-15 markkaan. Yhteisen toiminnan keskiössä ovat tulkinnat siitä mitä on tapahtunut. Harvoin kukaan itse sinne kuoppaan hyppää. Joku voi tehdä olonsa siellä mukavaksi. Se ei ole passiivisuutta tai aktiivisuutta – se on kestämistä. Silloin kun ei ole kun kestäminen jäljellä tietää istuvansa haudassaan. Hintaa laskettiin, kuopat täytettiin ja päälle rakennettiin hyvinvointivaltio. Argentiinaa hallitsi vuosina 1976–1983 sotilasjuntta. Se tarkoitti täydellistä demokratian puuttumista, ja diktatorisen otteen ylläpitämistä tehtiin mahdolliseksi tukahduttamalla ja terrorisoimalla oppositiota. Vastarinnan ajattelijoita tapettiin, jotka terroria ilmentävällä tavalla vain "katosivat". Myöhemmin ilmeni, että joitain tiputettiin muun muassa mereen lentokoneista. Juntan kaatumisen jälkeen ja siitä käytyjen oikeudenkäyntien kautta saadaan tietoa mitä tapahtui ja kuinka paljon väkivalloin kadotettiin. Toiminta-mahdollisuudet sotilaallisessa diktatuurissa ovat kapeat. Niissä julkinen tila on kuin muistinvarainen ruumiinjäsen, joka joskus oli olemassa. Kuin mykkä, joka muistaa puhuneensa. Kun terrori loppuu jäljelle jää riivattuja eleitä, joita kukaan ei halua muistaa. Jälkien tarkkailu on tarjoaa mahdollisuuden muistaa, mutta toisesta syystä: jottei menettäisi kykyään huutaa. Jos menettää jonkin osa-alueen fyysisestä kapasiteetistään myös suhde omaan ympäristöönsä muuttuu. Omaa kokemuspiiriään on vaikea verrata muiden kanssa, suhteuttaa sitä toki voi. Mutta miten ymmärrämme kokemamme suhteet toisiinsa, miten tajuamme ne moninaiset linkitykset joiden läpi, välistä ja kautta asiat saavat merkityksensä? Minkä avulla ylipäätänsä navigoimme, mitkä aistit osallistuvat läsnäoloomme ja minkä kautta vuorovaikutuksemme tapahtuu?


Artists | Works in the exhibition | Biographies:

DIEGO BRUNO

Location –
Archaeological excavation of the Cladestine Detention Centre – Mansión Seré, used during the last Argentinian dictatorship (1976-1983). Located in 48, Blas Parera st. between Santa María de Oro st. and Bufano st. in the city of Castelar, Buenos Aires, Argentina.

Argentiinalaistaustainen, vuonna 1978 syntynyt Diego Bruno asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän opiskeli taidehistoriaa Buenos Airesin yliopistossa, suoritti kuvataiteen kandidaatin tutkinnon Escola Massanossa Espanjassa ja maisterin tutkinnon Kuvataideakatemiassa Helsingissä. Bruno on osallistunut useisiin kansainvälisiin studio-ohjelmiin joista mainittakoon Het Wilde Weten Rotterdamissa, Hangar Barcelonassa ja Wiels Brysselissä. Brunon teoksia on esitetty mm. Wiels Center for Contemporary Art:ssa, Buenos Airesin Museum of Latin American Art:ssa, Centre d’Art Santa Monicassa Barcelonassa, Manifesta 08 Murciassa, Hudson Valley Center for Contemporary Art:ssa New Yorkissa, Lokaal 01:ssä ja Lls387:ssä Antverpenissä, Mirta Demare Galleryssa, Ruth Benzacar Galleryssa, Center for Contemporary Art Celjessä, The Solo Project Baselissa sekä Malmö Konsthallissa.

Born in 1978 in Argentina, Diego Bruno lives and works in Helsinki. He studied History of Art at the University of Buenos Aires, holds a BA in Fine Arts from the Escola Massana, Barcelona and a MFA in Fine Arts from the Finnish Academy of Fine Arts. Diego Bruno participated in several international studio programs such as Het Wilde Weten in Rotterdam, Hangar in Barcelona and Wiels, Brussels. Bruno’s work has been shown at Wiels, Center for Contemporary Art, Museum of Latin American Art, Buenos Aires. Centre d´Art Santa Monica, Barcelona, Manifesta 08 Murcia, Hudson Valley Center for Contemporary Art, New York. Lokaal 01 Antwerp, Lls387 Antwerp, Mirta Demare Gallery, Ruth Benzacar Gallery, Center for Contemporary Art Celje, Extra City, The Solo Project, Basel, Malmö Konsthall among others.


ARTTU MERIMAA

The Autochthonic Fantasy

Arttu Merimaa (syntynyt Porissa 1983, asuu ja työskentelee Helsingissä) on liikkuvaan ja digitaaliseen kuvaan sekä videoinstallaatioihin keskittynyt kuvataiteilija. Merimaan videot käsittelevät yleisen ja yksilöllisen yhteen sulautumista; kuinka henkilökohtaiset kokemukset kanssaelävät mediakulttuurissa ja kuinka todellisuus rakentuu visuaalisen kuvaston kautta. Hän on valmistunut Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2007 ja Kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2013. Hänen teoksiaan on ollut esillä yksityisnäyttelyissä muun muassa Kluuvin galleriassa ja Suomen Valokuvataiteen museon Projekti-tilassa, lukuisissa videoesityksissä näyttelypaikoissa kuin Sibelius museossa Turussa, Porin taidemuseossa ja Reina Sofia museossa Madridissa sekä yhteis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla kuten Mäntän kuvataideviikoilla ja Kiasman Järjestetty juttu -kokoelmanäyttelyssä. Merimaan teoksia on Helsingin taidemuseon ja Nykytaiteen museo Kiasman kokoelmissa.

Arttu Merimaa (born 1983 in Pori, lives and works in Helsinki, Finland) is an artist focused on moving (digital) image and video installation. His works deal with the merging of the common and the subjective – the aspects of personal experiences that coexist in the media-culture and how reality is build through visual imaginary. He's graduated (B.A.) from the University of Applied Sciences in Tampere at 2007 and from The Academy of Fine Arts in 2013 (M.A.).His works have been seen in solo shows at Kluuvi gallery in 2009 and at the project space of the Finnish Museum of Photography in 2014, as well as in several videoscreenings – like for instance in Sibelius-museum in Turku, and in Pori Art museum and in Reina Sofia museum in Madrid. Merimaa's works are in the collections of Helsinki City museum and the Contemporary art museum Kiasma.


MAIJA TIMONEN

AMOROSIS  FUGAX

Ote kirjasta The Measure Of Reality, julkaisija: Book Works, Lontoo, 2015 osana sarjaa G.S.O.H. The Rest is Dark, The Rest is Dark, vieraileva toimittaja Clunie Reid. / an  excerpt  from  the  book  The  Measure  of  Reality,  published  by  Book   Works,  London,  2015,  as  a  part  of  the  series  G.S.O.H.  –  The  Rest  is  Dark,  The  Rest  is   Dark,  guest  edited  by  Clunie Reid.

Maija Timonen asuu ja työskentelee Helsingissä ja Lontoossa. Timonen on väitellyt tohtoriksi Slade School of Artista ja toimi vuonna 2015 Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa taiteellisen tutkimuksen professorina. Hänen teoksensa ovat elokuvia, tekstejä sekä  performansseja, jotka havainnoivat moniulotteisesti kehon, mielen ja kapitalismin suhdetta. Hänen viimeisin performanssinsa The Only Living Boy esitettiin Serpentine galleryssa Lontoossa elokuussa 2015. Timosen kirja The Measure of Reality (Book Works, 2015), josta esillä on luku  AMOROSIS FUGAX, on saavuttanut huomiota niin taiteen kuin kirjallisuuden konteksteissa. 

Maija Timonen lives and works in Helsinki and London. Timonen did her doctoral thesis in Slade School of Art and was during 2015 a professor of artistic research in The Arts University's Academy of Fine Art in Helsinki. Her works are films, texts and performances that observe the relationship between the body, mind and capitalism. Her latest performance The Only Living Boy was presented in Serpentine gallery in London last august. Her book The Measure of Reality (Book Works, 2015), from which the chapter Amorosis Fugax is from has gained attention both in the context of art as well as literature.